Tuulen viemää

6.4.2016

Suomen Tuulivoimayhdistyksen verkkosivut tervehtivät kävijää isolla kirjoitetulla iskulauseella HYVÄN TUULEN PAIKKA. Viestin täydentävät kolme sanaa – puhdasta, turvallista, suomalaista. Kuvissa koivunlehdet lepattavat ja sinitaivaalla leijailee saippuakuplia.

Kaunista. Mutta voi tuulivoimaa markkinoida rujomminkin ja laajemmasta vinkkelistä. Niin tekee Antero Vartia, Vihreiden 35-vuotias helsinkiläinen kansanedustaja ja ravintola- ja saunayrittäjä.

– Kansainvaellukset selittyvät pitkälti ihmisen aikaansaamalla ilmastonmuutoksella, kuivuudella ja nälänhädällä. Olemme muutaman lämpimän aterian päässä anarkiasta. Ilmastonmuutos ei ole sitä, että Tuvalu hukkuu. Se on sitä, että alamme ampua toisiamme. Siksi se on torjuttava.

Tuulivoimayhdistyksen mukaan vuoden 2015 lopulla Suomessa oli 384 tuuli­voimalaa, jotka nyt tuottavat 3,8 prosenttia maan sähkönkulutuksesta. Edellisvuodesta hyppäystä oli 1,5 prosenttia, ja roottoreita nousi vuoden aikana toistasataa lisää.

Antero Vartian ja eduskunnan puoluerajat ylittävän energiaremonttiryhmän mukaan tämä ei riitä. Ei alkuunkaan.

– Tarvitsemme hitosti uutta tuulivoimaa, se on kustannustehokkain tapa saada uusiutuvaa energiaa. Alkuinvestointien jälkeen marginaalikustannukset ovat käytännössä nolla – voimalat tuottavat sähköä aina kun tuulee. Sääntelykysymykset ja tuulienergian muuntaminen toiseen olomuotoon paranevat uudella teknologialla.

– Mutta ilman investointeja emme pääse eteenpäin. Siksi tarvitaan jatkossakin jonkinlainen tukijärjestelmä.

Tuet pohdinnan alla

Tukijärjestelmää mietitään nyt elinkeino­ministeri Olli Rehnin marraskuussa perustamassa ryhmässä. Tavoitteena on teknologianeutraali, markkinaehtoinen ja kustannustehokas järjestelmä. Työlle sopii toivottaa onnea, sillä tähän saakka noudatettu systeemi ei ole täyttänyt kriteereistä ainuttakaan.

Sen hedelmiä maksetaan vielä 13 vuotta.

Veronmaksajat tulevat pulittamaan tuulivoimalle tukea vuoteen 2030 saakka kaikkiaan noin 3 miljardia euroa. On oikeutettua kysyä, onko se järkevimmällä tavalla käytettävää valtion rahaa. Varsinkin kun sähköä on markkinoilla yllin kyllin ilman lisätuulivoimaakin ja Sipilän hallituksen asettamat uusiutuvan energian tavoitteet saavutettaneen joka tapauksessa. Vuonna 2015 sähköntuotannosta 79 prosenttia oli päästötöntä ja 45 prosenttia uusiutuvaa.

Puheenvuorot harjoitetusta ja tulevasta tukipolitiikasta ovatkin olleet varsin kärkeviä.

Kantaverkkoyhtiö Fingridin toimitusjohtajan Jukka Ruususen mukaan kansalliset tuet erityisesti tuulivoimalle ovat vieneet pohjaa energiainvestoinneilta (Talous­elämä 3.3.2016). Entinen eurokansanedustaja Eija-Riitta Korhola puhuu lottovoitosta ulko- ja kotimaisille sijoittajille veronmaksajien kustannuksella (Uusi Suomi 13.2.2016). Sähkön ja lämmön tuottajien järjestön Energiateollisuus ry:n mielestä tuulivoima sopii palettiin – mutta jatkossa ilman tukea.

Miten tällaiseen tilanteeseen on jouduttu? Mennään kymmenisen vuotta taaksepäin.

Vuonna 2008 Euroopan unioni asetti tavoitteeksi kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen 20 prosentilla vuoteen 2020 mennessä. Samoilla luvuilla oli määrä myös lisätä uusiutuvan energian käyttöä sekä nostaa energiatehokkuutta. Syntyi niin sanottu 20–20–20-ohjelma. Lisäksi kullekin jäsenmaalle jyvitettiin tavoite uusiu­tuvalle energialle. Suomelle se merkitsi 38 prosentin osuutta energian kulutuksesta.

Tilanne oli tuolloin Suomessa hyvä. Sähkön hinta oli edullinen. Uusiutuvan energian osuus oli suurehko pitkälti metsäteollisuuden sivutuotteena syntyvän bioenergian ansiosta. Mutta yksi häpeä poliitikkoja vaivasi. Tuulivoimaa ei syntynyt samalla nopeudella kuin muualla. Mukana oli myös elinkeinopoliittinen vinkkeli. Maassa oli orastavaa tuulivoiman ympärille syntyvää teollisuutta. Silmissä siinsi uusi klusteri.

Tuulivoiman osuuden kasvattamisessa tarkoituksena oli toimia kuten muualla ja kerätä rahaa sähkölaskun lisällä. Esteeksi nousi kuitenkin perustuslaki. Menettely ei ollut mahdollinen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi rahoitus valtion budjetista. Suomi on nyt Hollannin ohella ainoa maa, jossa näin toimitaan.

Ratkaisuksi luotiin vuoden 2012 alusta niin sanottu syöttötariffi- tai takuuhintajärjestelmä. Kuvio muistuttaa maatalouspolitiikkaa. Valtio määritti tuulienergialle tavoitehinnan ja lupautui maksamaan sen ja markkinahinnan välisen eron – siis subventoimaan. Samalla – ja kaikeksi onneksi – tuulivoimalle näin annettavan tuen ylärajaksi määriteltiin 2 500 megawattia. Tuen piiriin hyväksyttiin hankkeita kunnes kiintiö täyttyisi.

Kuinka sitten kävikään?

Oletuksena oli ollut sähkönhinnan nousu. Mutta, tuli pitkä taantuma ja tarjolle halpaa tuontisähköä. Kysyntä laski ja hinta putosi myös siksi, että subventoitu tuotanto vääristi markkinat jopa siihen pisteeseen, ettei juuri kukaan enää investoi kaupallisin perustein. Budjetista oli näin ollen lapioitava yhä enemmän rahaa tuulivoiman markkinahinnan ja tuottajille luvatun tavoitehinnan kuilun katta­miseksi.

Uusiutuvan energian tukiaiset ovat olleet merkittävässä roolissa myös päästökaupan vesittämisessä. Uusiutuvan energian ohjauskeinoja on rakennettu erillään päästökaupasta, vaikka tavoitteena oli, että kasvihuonekaasuille päästökaupassa muodostuva hinta ohjaisi investointeja päästöttömään energiaan, myös tuulivoimaan, ilman erillisiä tukiaisia.

Toiseksi, tuulivoimabisneksestä tuli hankebisnestä. Pääosin ulkomaiset pääomasijoittajat pyrkivät kiireellä saamaan paikan ja luvan tuulivoimaloilleen ennen kuin 2 500 megawatin kiintiö täyttyi. Nyt kiintiöön ei enää mahdu, ja viimeiset tuuli­voimalat rakennetaan tänä ja ensi vuonna.

Kiintiöön mahtuneille ja rakennusluvan saaneille on näin tulossa mukava potti, sillä valtio oli mennyt takaamaan voimaloille tuen mainittuun vuoteen 2030 saakka. Miksi enää kehittää hanketta teknologisesti, senhän voi vaikka myydä? Uusi teollisuusklusteri jäi telineisiin, ja investoinnit muissakin tuotantomuodoissa kuihtuivat sähkön alhaisen hinnan seurauksena.

Antero Vartia myöntää menettelyn virheet, mutta pyytää laittamaan summat perspektiiviin.

– Fennovoiman omien laskelmien mukaan uuden ydinvoimalan ’break even’ koittaa 45 vuoden päästä.

Erona tietysti on se, että ydinvoimalat Suomessa rakennetaan yksityisellä rahoituksella, ei valtiontuilla.

– Kyllä, poliitikot tekivät tuulivoiman osalta huonoja, ylikompensoivia päätöksiä, joiden seurauksena monet ulkomaiset ja kotimaiset pääomasijoittajat kuorivat suuria voittoja. Mutta niiden päätösten kanssa on elettävä ja pidettävä sitoumuksista kiinni. Tehdyt virheet eivät ole tuulivoiman syytä, se on muistettava.

Etunojassa eteenpäin

Vartia haluaa kuitenkin korostaa, että epäonnistuneella tukipolitiikalla saatiin myös tuloksia. Tarkoitus ikään kuin pyhitti keinot. Ja nyt on parempi ottaa etunoja kohti tulevaisuutta.

– Tukijärjestelmällä haluttiin synnyttää tuulivoimamarkkinat Suomeen. Niin tapahtui, vaikka sen olisi voinut hoitaa kustannustehokkaammin. Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa puimme liikaa ongelmia etukäteen. Silloin muutokset tuntuvat mahdottoman suurilta. Virheistä on opittava, eikä tavoitteita pidä unohtaa – vaikka vääntö voi olla kovaa. Olemme ajatelleet, että sähköntuotannon pitää olla keskitettyä ja suurta. Tulevaisuudessa se on hajautettua, pientä ja joustavaa.

Siis lisää kotimaista tuulivoimaa. Perusteluina ovat paitsi ilmastonmuutos myös vaihtotaseen parantaminen ja bisnespotentiaali työllisyysvaikutuksineen. Pysyviä työpaikkoja saattaisi hänen mukaansa syntyä 20 000.

Siinä Antero Vartia on samaa mieltä kriitikoiden kanssa, että metodien ja ohjauksen on oltava jatkossa fiksumpaa. Terveiset lähtevät Rehnin työryhmälle.

– Kyseeseen voisi tulla huutokauppamenettely. Esimerkiksi kolme kertaa vuodessa järjestettäisiin huutokauppa, jossa kohteena on tuotantotuen taso ja tietty määrä uutta tuotantoa. Se ilmoitettaisiin markkinoille. Sen jälkeen katsotaan, mihin hintaan tarjoajat ovat valmiita investoimaan ja kuinka paljon niille pitää maksaa tukea sähkön hinnan päälle – sen hetken teknologian, osaamisen ja korkotason mukaan.