Mietteitä elämästä

9.11.2018

Toimitusjohtaja Pertti Laukkanen on luotsannut Vantaan Energiaa 14 vuotta. Vuodenvaihteessa hän siirtyy eläkkeelle. Seuraajaansa Laukkanen ei halua neuvoa, mutta hän kannustaa kaikkia jatkuvaan uuden oppimiseen.

Omilla jaloilla seisominen

”Tulin Vantaan Energiaan yksityiseltä sektorilta, missä päätöksiä tehdään liiketaloudellisesta näkökulmasta. Kuntaomisteisessa energiayhtiössä ja energia-alalla minut on yllättänyt politiikan vahva läsnäolo. Onneksi Vantaan Energialla on kaksi omistajaa ja olemme vapaita suorasta konserniohjauksesta.

Tuntuu mukavalta jättää kapula seuraavalle, mutta seuraajaa ei pidä alkaa neuvomaan. Hän tuo yhtiöön uusia ajatuksia. Muutos on johdon tärkein tehtävä. Toivon silti, että päätöksenteko pysyy edelleen yhtiön omissa käsissä. Vain siten se voi säilyttää ketteryytensä ja jatkaa strategista polkuaan kohti hiiletöntä Vantaata.”

Rohkeus ja uuden oppiminen

”Kun mietin itseäni 14 vuotta sitten, ajattelen ylpeydellä rohkeaa miestä, joka ei pelännyt lähteä täysin vieraalle toimialalle. Osaaminen vanhenee kaikissa työtehtävissä. Tärkeintä on kyky oppia. Lähiesimiehen on myös tärkeää antaa alaisilleen tilaa itsenäiseen ajatteluun, sillä johtajaa ei arvioida vain hänen omien saavutustensa perusteella, vaan erityisesti sillä, mitä hänen tiiminsä saa aikaan.

Kun alkuvuosina esittelin yrityksen strategiaa henkilökuntatilaisuudessa ja puhuin uuden oppimisesta, luottamusmies kysyi, emmekö osaa hommiamme. Vastasin, että osaatte loistavasti tämän päivän työt, mutta sitä emme välttämättä osaa, mitä teemme 5–10 vuoden päästä.”

Muutosvauhti

”Keskustelimme vastikään lounaalla siitä, kannattaisiko olla pysyvästi kesä- vai talviajassa. Muistan hyvin jatkuvan talviajan. 80-luvulla syntynyt kollegani hämmästeli, eikö kelloja ole aina siirretty. Välillä tunnen itseni vanhaksi. Nykyään pitää juosta, että pysyy edes paikallaan. Kun aloitin suunnitteluinsinöörinä, ei ollut edes faksia. Nyt on päivänselvää, että jokaisella on älypuhelin taskussaan. Nykyihminen ei ole koskaan levossa. En tosin tahdo muistaa, oliko elämämme jollain tavalla leppoisampaa ennen kännyköitä. Ei se silloin siltä tuntunut. Mutta kun tyttöystävän kanssa sovittiin, että ensi perjantaina nähdään seitsemältä tietyssä kadunkulmassa, piti siellä olla, eikä tapaamista voinut enää siirtää.

Puolisoni omaishoitajuus on ollut välillä vaikeasti yhteen sovitettavissa työni kanssa. Eläkkeelle jäädessä asia helpottunee ja lastenlapsillekin jää enemmän aikaa, mutta kyllä muutakin puuhaa tarvitaan. Katsotaan keväällä, minne oma muutokseni ja oppimiseni suuntautuu.”